Kanteleen kielin -työryhmä

Kanteleen kielin työryhmässä ovat mukana

  • MuT, kanneltaja Timo Väänänen (hankkeen johtaja)
  • dokumenttiohjaaja Leena Häkkinen
  • tutkija, mestaripelimanni, kanneltaja Kari Dahlblom
  • musiikin tuottaja, kanneltaja Matti Kontio

Kuvaesitys vaatii JavaScriptin.

Kanteleen kielin – soitin porttina ymmärtämiseen

Yleisradion kansanmusiikin ohjelmistossa Suomi 100 -juhlavuoden aloittaa 03.01.2017 klo 19:03 Kanteleen kielin -ohjelma, jossa matkataan kanteleen maailmaan niin Suomessa, Länsi-Siperiassa kuin Ukrainassakin.

Suomalaisuus ja kantele yhdistetään herkästi toisiinsa. Hiljainen haltioituminen hämärässä pirtissä on yksi suomalaiseen kuvastoon lähtemättömästi piirtynyt kuva. Ja kuitenkin kanteleessa soi samanaikaisesti monien kansojen ja monien aikakausien ääni. Kantele on siitä harvinainen soitin, että se antaa mahdollisuuden ymmärtää itseämme paremmin, mutta samalla se on portti muiden kansojen ymmärtämiseen. Kanteletta soittavat niin Baltian kansat kuin lukuisat Venäjällä asuvat ystävämme. Mutta myös Puolasta ja Länsi-Siperiasta löytyy kanteleelle sisaruksia.

Ohjelman aluksi kantele soi Multialla, Piilon tuvassa kesällä 2016, kun Piilon keskisuomalainen kantelesuku kokoontuu soittajaisiin. Sukuun kuuluvat muun muassa nyt jo edesmenneet soitinrakentajat Tapio ja Vilho Piilo, kanteleensoittaja Hilkka Lovikka ja hänen poikansa soitinrakentajamestari Pekka Lovikka.

Ohjelma vie kuulijan matkalle Länsi-Siperiaan pyhän karhujuhlan maisemiin, Hanty-Mansijskin Luonto ja ihminen -museoon. Museon näyttelyn karhunurkkaus on näyttämönä, kun Timo Väänänen ja Vladimir Meero opettavat toisilleen tanssisävelmiä. Pääsemme myös Timo Väänäsen matkassa Ukrainaan, soitinrakentajan verstaaseen valitsemaan banduran soittaja Tanja Lobodalle soitinpuita. Tanjan haaveena on saada oma pöytäkantele.

Tapaamme myös Lempäälän Helkanuoret ja heidän johtajansa Outi Sanén. Lempäälän Helkanuoret on perustettu virallisesti 2015 ja jäseniä on kolmivuotiaasta 75-vuotiaaseen. Outin ja hänen senegalilaisen miehensä Ismaila Sanén kolme lasta soittavat myös Lempäälän Helkanuorissa. Outin ja Ismailan koti on aina avoinna kaikille, tulipa matkaaja mistä päin maailma tahansa. Lempäälän Helkanuorten iloisessa kanteleensoitossa elää monikulttuurisuus parhaimmillaan.

Ohjelman ovat toimittaneet dokumenttiohjaaja Leena Häkkinen ja kanneltaja Timo Väänänen. He ovat osa Kanteleen kielin -työryhmää, johon kuuluvat myös tutkija, mestaripelimanni Kari Dahlblom ja kanteleensoittaja, musiikintuottaja Matti Kontio.

Hankkeessa on tutkittu monikansallista kanteletta jo vuodesta 2008. Lisätietoja hankkeesta: kanteleenkielin.maanite.fi.

  • Toimittajat: Leena Häkkinen ja Timo Väänänen
  • Äänitys ja tekninen toteutus: Timo Väänänen ja Leena Häkkinen
  • Tuottaja: Elina Roms, Yle Kulttuuri ja viihde / Populaarimusiikki

Ohjelma on kuunneltavissa Yle Areenassa tammikuun 2017 ajan: http://areena.yle.fi/1-3855678

Kanteleen kielin

Kanteleen kielin: Baltian kantelekansat -kirjan esipuhe

kirjoittaja: Timo Väänänen

Kanteleen kielin: Baltian kantelekansat
Kanteleen kielin: Baltian kantelekansat

Suomessa on monenlaisia kanteleita. Kanteleen eri muodot ovat kuin eri soittimia, mutta ajattelemme niiden olevan yhtä – kutsumme niitä nimellä kantele. Samoin on muualla. Nykyisten kanteleidemme kaltaisia soittimia on muuallakin. Tässä kirjassa esiteltävien virolaisten, latvialaisten ja liettualaisten soittimien jälkeen matka jatkuu kolmen kirjan verran muuallekin.

Mikä on kantele?

Tarkkaa määritelmää siitä, mikä on kantele, ei ole, eikä määritelmän löytäminen ole tämän kirjan aiheena. Tarkoituksena on tutustua rikkaaseen kielisoitinryhmään Koillis-Euroopassa ja Länsi-Siperiassa. Lähtökohtana on eri soittajien, rakentajien ja tutkijoiden kokemukset ja näkemykset kanteleistaan. Mukaan on otettu ne kansat, joilla on pitkä historia soittimen parissa ja jotka kanteleita myös nykyään käyttävät ja rakentavat.

Aineisto tähän kirjasarjaan on saatu pääasiassa kenttämatkoilla ja kirjallisuuteen tutustumalla. Emme ole pyrkineet kertomaan kunkin kansan soittimesta kaikkea – mahdotonta se olisikin – sen sijaan haluamme, että myös lukija pääsee tapaamaan mielenkiintoisia ihmisiä.

Kunkin kansan oman luvun lopussa on myös tiivis katsaus soittimen historiaan, rakenteeseen, kirjallisuuteen, tutkimukseen ja musiikkiin. Kaikkia tarvittavia kenttämatkoja ei vielä tätä kirjaa kirjoitettaessa ole tehty, joten uutta tietoa on luvassa jokaisessa kirjassa.

Neliosainen Kanteleen kielin -kirjasarja esittelee 16 kansaa ja niiden kantelesoittimia.  Sarja on jaettu väljän maantieteellisesti ja osin kieliryhmän mukaan seuraaviin osiin:

  1. Baltian kantelekansat
  2. Volgan alueen kantelekansat
  3. Slaavilaiset kantelekansat
  4. Pohjoiset kantelekansat

Kansat ja niiden kanteleet

Itämeri–Mustameri

  • karjalaiset:  kantele
  • suomalaiset:  kantele, kannel
  • vepsäläiset:  kandel, stribunik
  • virolaiset:  kannel
  • latvialaiset:  kokle, kokles
  • liettualaiset:  kanklės
  • venäläiset: gusli
  • valkovenäläiset: gusli
  • ukrainalaiset: husli
  • puolalaiset: gęśle

Volgan alue

  • udmurtit:  krez
  • marit:  kärš, kysle
  • tataarit:  göslä
  • tšuvassit:  kesle, kösle, kysle

Länsi-Siperia

  • hantit: nars-juh, narkas-juh
  • mansit: sangwyltäp

Kenttämatkat

Ensimmäinen kenttämatka tehtiin Mikkeliin, sillä siellä saatoimme haastatella kahta karjalaista kanteleensoittajaa ja -opettajaa, joilla on kuitenkin erilainen tausta. Elli Sonkkanen on tullut Mikkeliin evakkona ja opettanut kanteleensoittoa kansalaisopistossa useiden vuosien ajan. Valentina Matvejeva muutti puolestaan Mikkeliin 1990-luvulla Karjalan Tasavallasta ja on toiminut kanteleopettajana Mikkelin musiikkiopistossa.

Toinen kenttämatka tehtiin Udmurtiaan ja Moskovaan vuonna 2008, kun Leena Häkkinen, Timo Väänänen ja Kari Dahlblom tekivät YLE Radio 1:n Radioateljeelle Kanteleen kielin -radio-ohjelman. Oli sykähdyttävää saada niin sydämellinen sukulaisen ja ystävän vastaanotto Udmurtiassa ja kuulla kanteleensoittoa, jossa oli uusia ja vieraita sävyjä, mutta myös tuttuja sointeja. Soittotapa Udmurtiassa muistutti mestaripelimanni Toivo Alaspään (1929–2007) soittoa. Hän soitti kanteletta Perhonjokilaakson kanteleen soittotavan mukaisesti ja Udmurtiassa kohtasimme tämän soittotavan toisinnon.

Moskovassa tapasimme Kupina-yhtyeen ja professori Ljubov Žukin Gnessinien akatemiassa ja saimme kuulla huikeaa virtuoottista yhtyemusisointia kehitetyillä siipikanteleilla. Kävimme myös yhtyeen silloisen soittajan Pavel Lukojanovin kanssa Glinkan musiikkikulttuurimuseossa tutustumassa museon näyttelyssä oleviin kanteleisiin.

Kolmas kenttämatka toteutettiin kesällä 2010 Viroon, Latviaan ja Liettuaan. Haastateltaviksi valitsemme mahdollisimman monenlaisia kanteleen parissa toimivia ihmisiä.

Liettuassa tapasimme soitinrakentaja Egidijus Virbašiusin, joka rakentaa perinteisiä kanteleita sekä kopioina että kehitettyinä versioina ja lisäksi konserttikanteleita Liettuaan ja ulkomaille. Hän on koulutukseltaan muusikko ja kertoo haastattelussaan tiestään soitinrakentajaksi. Vierailimme myös Povilas Stulgasin kansansoitinmuseossa Kaunasissa ja tapasimme siellä tutkija Romualdas Apanavičiusin, jonka kanssa keskustelimme kanteletutkimuksesta. Lisäksi vierailimme Liettuan Musiikki- ja Teatteriakatemiassa Vilnassa ja tutustuimme kanteleen taidemusiikkikoulutukseen. Äänitimme akatemian salissa duoesityksen, jossa soittimina olivat kanklės ja birbynė-puhallin.

Latviassa työryhmälle oli järjestetty kanteleklubi Latvian säveltäjäliiton saliin Riiassa. Klubilla esiintyi kansanmuusikoita, taidemuusikkoita sekä lasten ja nuorten ryhmiä. Kuulimme kansanmusiikkia, sävellettyä musiikkia, fuusiota, yhtyeitä ja solisteja. Lopuksi klubilla oli kanteletanssit – usean kanteleen jamiryhmä säesti ja paikallisen kansantanssiklubin jäsenet johdattivat tanssia. Latviassa tapasimme myös folkmetalyhtye Skyforgerin silloisen kanteleensoittajan Kaspars Bārbalsin, jonka kanssa keskustelimme mm. perinteisen kanteleen soinnin voimasta ja kanteleen äänentoiston haasteista 110 desibelin lavatilanteessa.

Virossa seurasimme Raplassa Kandlekodassa järjestettyä kanteleenrakennuskurssia, jonka ohjaajana toimi Rait Pihlap. Kurssilaiset suunnittelivat omat kantelemallinsa ja rakensivat niitä opettajansa ohjauksessa. Tallinnassa haastattelimme Tuule Kannia, joka kertoi ammattimuusikon tiestään kanteleen kanssa. Tallensimme myös Tuule Kannin ja Jaak Sooäärin (sähkökitara) soittoa.

Neljäs kenttämatka tehtiin syksyllä 2010 Karjalan tasavaltaan Venäjälle, jossa vierailimme Prääsän ja Aunuksen musiikkikouluissa sekä Petroskoin lasten ja nuorten palatsin Jeans Kantele -yhtyeen harjoituksissa. Karjalan kansallismuseossa tutustuimme museon kanteleisiin. Vierailimme myös valtion tanssi- ja lauluyhtye Kanteleen uusissa toimitiloissa. Lisäksi tapasimme Petroskoissa vepsäläisen kanteleensoittajan Juri Mugatševin, joka kertoi meille vepsäläisen ikämiehen elämäntarinaansa. Hän myös soitti ja lauloi äänitettä varten. Vepsäläisiä kanteleita nähtiin myös, kun vierailimme Vladilen Tropinin vieraana opettajakorkeakoulun puutyöopetuksen tiloissa. Opiskelijat rakentavat sekä karjalaisia että vepsäläisiä kanteleita.

Viides kenttämatka Volgan alueelle Tatarstaniin, Tšuvassiaan ja Marin tasavaltaan toteutettiin syksyllä 2011. Suomesta katsottuna tämä alue kuulostavaa kaukaiselta ja eksoottiselta, mutta itse asiassa sinne pääsee junalla – yhdellä vaihdolla Helsingistä tai Lahdesta.

Volgan alueen kenttämatka oli anniltaan runsas. Kävimme mm. Tatarstanin ja Tšuvassian kansallismuseoissa tutustumassa museokanteleisiin. Vierailimme useissa oppilaitoksissa mm. Joškar-Olan kulttuurialan ammattiopistossa. Pääsimme seuraamaan hienoja konsertteja, kuten Tatarstanin valtion venäläisten kansansoittimien orkesterin loppuunmyytyä konserttia Kazanissa ja Etnogenez-yhtyeen ja Sergej Starostinin konserttia Tšuvassian pääkaupungissa Tšeboksaryssa.

Kuudes kenttämatka loppuvuodesta 2011 johdatti meidät vielä Puolaan tapaamaan jousikanteleen soittajaa. Robert Jaworski on rakennuttanut Gdanskin kanteleesta itselleen sopivan jousella soitettavan version. Puolan matkalla osa matkalaisista kävi tutustumassa Gdanskissa soitinlöydön jäännöksiin ja osa puolestaan pääsi seuraamaan Robert Jaworskin yhtyeen esiintymistä Hard Rock Cafessa Varsovassa.

Seitsemäs kenttämatka oli täsmäisku; päätimme mennä vuonna 2012 vielä uudestaan Viroon tapaamaan pelimanni Aivar Arakia. Hänen valloittavan mutkaton suhtautumisensa kanteleensoittoon oli virkistävää. Yksittäisiä haastatteluja on tehty vielä varsinaisten kenttämatkojen lisäksi Suomessa. Syksyllä 2012 oli Udmurtiasta kanteleensoittajia Sibelius-Akatemian kansanmusiikin aineryhmän vieraana ja myöhemmin saimme Sornay-yhtyeen Tatarstanista vierailemaan Sibelius-Akatemialla Kanteletieto-luennolla.

Matkat Hanti-Mansiaan, Valko-Venäjälle ja Ukrainaan ovat vielä tekemättä. Työryhmälle on ollut alusta lähtien selvää, että kaikki kenttämatkojen ääni- ja kuva-aineisto taltioidaan mahdollisimman korkeatasoisesti, niin että materiaali taipuu moneksi. Siitä esimerkkinä Leena Häkkisen ja Timo Väänäsen toimittama 17-osainen radiosarja YLE Radio 1:lle. Sarja esitettiin Sirkka Halosen toimittamassa Kansanmusiikin illassa kevään 2012 aikana. Kirjaan liittyy myös jokaista kirjaa varten Matti Kontion ja Timo Väänäsen kokoama äänite. Äänitteen kappaleet on merkitty kirjan sivuille sekä koottu kirjan loppuun. Äänite on digitaalisessa myynnissä iTunes-musiikkikaupassa.

Kanteletyypit

Tähän kirjaan on otettu mukaan neljä erilaista kanteletyyppiä. Olemme nimenneet osan kanteletyypeistä hankkeen aikana, koska niille ei ole ollut vakiintunutta suomenkielistä nimeä. Perinteinen Itämeren alueen kanteletyyppi on siipikantele. Suomalaiset, virolaiset, latvialaiset, liettualaiset, venäläiset ja valko-venäläiset pienkanteleet ovat siipikanteleita. Ne ovat perinteisesti yhdestä puusta koverrettuja, kieliasettelu on viuhkamainen, kielet kiinnittyvät viritystappeihin ja toisessa päässä usein vartaaseen. Soitinluokittelussa nämä soittimet ovat pölkkysitroja. Nykymallit rakennetaan usein laudoista kovertamisen sijaan.

Läheisesti siipikanteletta muistuttava muoto on lyyrakantele. Se on muuten kuten siipikantele, mutta siinä on soittoaukko. Soittoaukko onkin yksi lyyran tunnusmerkeistä. Vanhimman löydöt ovat Novgorodin, Gdanskin ja Opolen lyyrakanteleet. Lyyrakanteleiden soittoperinne on katkennut eli niille ei ole omaa kansanperinnettä. Ne on kyllä otettu uudelleen käyttöön – myös kansanmusiikissa.

Uusi termi leukakantele syntyi, kun haastattelimme kulttuurihistorian asiantuntija Aaro Söderlundia kirja- ja radiosarjaa varten. Hän kertoi valmistautuneensa haastatteluun kanteleaiheesta siten, että meni Turun kauppahalliin ja pyysi uhrausta tieteelle, eli suurinta hauen päätä mikä löytyi. Aaro Söderlund sai hallista pään ja keitti sen kotona paljaaksi. Leukaluuta katsellessaan hän havaitsi, ettei se muistuta oikeastaan lainkaan siipikanteleita, mutta huomattavastikin Volgan alueen kanteleita sekä muita vastaavan muotoisia psalttereita.

Leukakantele on symmetrinen kieliasettelultaan ja siinä kielet ovat yleensä samansuuntaiset, ikään kuin ne olisi kiinnitetty leukaluun vastakkaisilla puolilla oleviin hampaisiin. Leukakantele on yleinen Volgan alueella eli tataarien, tšuvassien, marien ja udmurtien keskuudessa. Kehitettyjen kanteleiden muoto on useissa paikoissa lähellä leukakanteletta. Esimerkiksi suomalainen Jyrki Pölkin ja Ilari Ikävalkon suunnittelema 19-kielinen Kirjokansi-kantele on saanut vaikutteita leukakanteleen kieliasettelusta. Viereisen taulukon suluissa olevat tähdet tarkoittavat näitä uusia mutta melko harvinaisia leukakanteleita.

Kaltiokantele on puolestaan kieliasettelultaan ’kallellaan’ eli epäsymmetrinen ja kielet ovat yhdensuuntaiset. Nämä kanteleet ovat yleensä kehitettyjä melko uusia muotoja soittimesta. Esimerkiksi suomalainen ja virolainen konserttikantele ovat kaltiokanteleita.

Yleinen ja tunnettu soitin

Kanteleen asema vaihtelee eri alueilla ja eri kansoilla suuresti. Mielikuva on kuitenkin monin paikoin yhteneväinen: kantele on harvinainen ja lähes kadonnut soitin. Mielikuva ei useinkaan vastaa todellisuutta.

Pianoja myytiin Suomessa 700 kappaletta vuonna 2003. Kun lasketaan mukaan digitaalipianot, on vuosimyynti 2200 pianoa. Pianojen luulisi olevan hyvin yleisiä Suomessa.

Kanteleita rakennetaan Suomessa monen soitinrakentajan voimin. Tarkkaa kanteleiden valmistusmäärää ei tiedetä, mutta arvioidaan, että se olisi n. 2000–3000 vuodessa, eli määrä on suurin piirtein sama kuin pianojen vuosimyynti. Eniten valmistetaan viisikielisiä kanteleita, muita pienkanteleita valmistetaan muutamia satoja ja isoja kanteleita vähiten. Määrä on verrannollinen soittimien hintaan ja kokoon. Viisikielinen on ahkerassa käytössä muskareissa ja kouluissa, joten kysyntä on suurempaa.

Piano ja kantele eivät ehkä ole aivan vertailukelpoisia, piano on useimmiten kalliimpi ja aina suurempi soitin, mutta mielikuvissa kantele taitaa olla harvinaisempi kuin todellisuudessa.

Kun lasketaan yhteen kantelekansojen ihmismäärä saadaan 265 miljoonaa ihmistä. Näin monta ihmista voi tuntea kanteleen omana perinteisenä soittimenaan.

Jos lasketaan yhteen ihmismäärät vain niistä kansoista, joilla kanteleen virallinen asema on vahva, saadaan tulokseksi 150 miljoonaa ihmistä.

Suomessa ajatellaan ehkä usein, että kantele on suomalainen soitin. Sitä se toki onkin, muttei vain suomalainen. Se ei ole edes pelkästään suomalais-ugrilainen, kun tarkastellaan kieliryhmiä. Suurin ihmismäärä tässä kirjasarjassa esitellyistä kansoista on slaavilaisia kieliä puhuvilla kansoilla. Suurin kansojen lukumäärä puolestaan on suomalais-ugrilaisella ryhmällä. Balttilaisia ja turkinsukuisia kieliä on myös mukana. Mukaan pitäisi ehkä ottaa vielä ruotsin kieli, sillä ainakin Suomessa ruotsinkieliset soittavat ja ovat myös perinteisesti soittaneet kanteletta. Viron ruotsinkielisistä meillä ei ole vielä tietoa, mutta ainakin jouhikkoa ja sitraa on ruotsinkielisten keskuudessa soitettu.

Kanteleen asema

Kanteleen asema eri kansoilla näyttäisi olevan aika vaihteleva. Joidenkin kansojen kanteleilla on vahva virallinen asema ja joillakin kansoilla virallista asemaa ei ole. Virallisena asemana on tässä ajateltu sitä, että tutkimusta ja koulutusta on järjestetty ja niiden myötä myös soittimen ammattilaisia on olemassa. Soitinrakennuksen tilanne ei aina noudattele soittimen  muuten vahvaa asemaa. Koulutus saattaa olla vahva, mutta soitinrakennuksen tilanne heikko.

Vahva virallinen asema kanteleella näyttäisi olevan suomalaisilla, karjalaisilla, virolaisilla, latvialaisilla, liettualaisilla, venäläisillä, tšuvasseilla, udmurteilla ja mareilla.

Tšuvasseilla, udmurteilla ja mareilla tosin soitinrakennuksen tilanne on huolestuttavan heikko. Soittimet ovat usein melko huonokuntoisia, huoltoa ei ole helposti saatavilla ja esimerkiksi varakielet soittimiin vaikuttavat olevan vaikeasti saatavilla. Udmurttien soitinrakennustilanne on ehkä vähän parempi kuin tšuvassien ja marien, sillä ainakin yksi rakentaja tekee perinteisiä leukakanteleita Udmurtiassa.

Heikko virallinen asema kanteleella näyttäisi olevan puolalaisilla, ukrainalaisilla, valko-venäläisillä, tataareilla ja vepsäläisillä. Tähän on monenlaisia syitä, joka kansalla omanlaisensa.

Puolassa lyyrakantele on tulossa takaisin tuhatvuotisen vuoden tauon jälkeen. Lyyrakanteleita on löydetty arkeologisissa kaivauksissa Gdanskista ja Opolesta. Kanteleet on ajoitettu ajalle, jolloin puolalaiset eivät olleet vielä nykyisen Puolan alueella. Puolalaisilla ei  siis ole omaa kansanperinnettä lyyrakanteleilla. Samaa voi sanoa lyyrakanteleista yleensäkin. Näppäiltävinä soittimina ne ovat kadonneet ja ne on elvytetty niiden löydyttyä arkeologisista kaivauksista – Novgorodin löydöt ovat näistä ehkä merkittävimmät. Jousella soitettuna lyyrakantele on tosin säilynyt useassa paikassa, esim. jouhikko Karjalassa ja Suomessa tai hiiukannel Virossa.

Puolassa on vain muutama soittaja, jotka tuntevat Gdanskin ja Opolen lyyrakanteleet. Oman perinteen puuttuessa soitin on ollut haasteellinen ottaa käyttöön.

Kenttämatkat Ukrainaan ja Valko-Venäjälle ovat vielä tekemättä, joten niiden kanteleiden tilanne ei ole vielä tiedossamme. Erityisesti ukrainalaisten kanteleen asema ja tilanne on selvitettävä. Ukrainalainen kantele on ilmeisesti aika harvinainen.

Valko-venäläisten kanteleesta on jo saatu tietoa mm. haastattelemalla puhelimitse muusikko ja soitinrakentaja Ales Tšumakouta. Hänen kertomansa mukaan valko-venäläisten siipikanteleiden perinne katkesi noin 100 vuotta sitten, mutta nyt on menossa niiden elvytys. Soitinrakennustaitoa on saatu mm. latvialaiselta Donāts Vucinsilta. Lisäksi elvytyksen apuna on, kuten muuallakin kanteleiden elvytyksessä, museosoittimet. Ales Tšumakou on tutustunut mm. Pietarin Etnografisen museon kanteleisiin. Kokoelmissa on myös valko-venäläisiä kanteleita.

Volgan alueen kenttämatkamme perusteella olisi voinut tehdä sen päätelmän, ettei tataarien kantele ole enää käytössä, mutta matkan jälkeen on saatu uutta tietoa. Tutkija Gennadi Makarov on tehnyt kenttämatkoja tataarikyliin ja löytänyt sieltä elävän kanteleperinteen.

Vepsäläisten kanteleen asema liittynee kansan pieneen kokoon. Näyttäisi siltä, että erityisesti vepsäläistä kanteleperinnettä ei virallisesti pidetä yllä erikseen, vaan se on osa karjalaista kanteleperinnettä. Vepsäläisiä kanteleita rakennetaan runsaasti, sillä se on yksi malleista, joita Vladilen Tropin rakentaa Petroskoissa yhdessä puutyönopettajaopiskelijoiden kanssa.

Hantien ja mansien kanteleen tilanne selvinnee tarkemmin, kun kenttämatka Länsi-Siperiaan voidaan toteuttaa. Hantit ja mansit ovat tämän kokonaisuuden ainoat Euroopan ulkopuoliset kansat. Ennakkotietojen perusteella molempien kansojen lyyrakanteleet ovat käytössä ja niille on virallista koulutustakin. Lisäksi Obin-ugrilaisten kansojen kansallisteatteri käyttää soittimia esityksissään.

Tietolähteitä

Yksi tietolähde on ollut internet ja siellä erityisesti YouTube. Haasteena on löytää oikeat hakusanat, joilla kanteleet löytyisivät, mutta kun aikansa kaivelee erikielisiä lähteitä ja käyttää luovasti käännösautomaatteja, saattaa päästä harvinaistenkin soittimien jäljille. Riemastuttavin löytö YouTubessa on ollut venäläisen Sergij Proškinin video vuodelta 2008. Hän soittaa keskisuomalaista kanteletta muistuttavaa kanneltaan ja laulaa. Emme ole häntä vielä tavanneet, tutulta hänen kanteleensoittonsa kuitenkin näyttää ja kuulostaa.

Internetin ja YouTuben ansioksi voi laskea myös sen, että olemme ottaneet tähän kirjasarjaan mukaan ukrainalaiset ja valko-venäläiset, sillä sitä kautta pääsimme heidän soittimiensa jäljille. Toki kirjallisuus on ollut  apunamme myös. Kari Dahlblomin laaja arkisto ja tietämys ovat olleet korvaamattomia. Hän on myös venäjänkielen taitajana ja tulkkina mahdollistanut monet kenttämatkojen haastattelut ja järjestelyt. Kari tuntee myös suomalaisen perinteen – hänet valittiin mestaripelimanniksi 2012. ”Mitä enemmän olen muiden kansojen kanteleita oppinut tuntemaan, sitä paremmin olen oppinut arvostamaan myös omiamme – erityisesti tietysti Keski-Suomen kantelettamme!”, totesi Kari kun keskustelimme suomalaisen kanteleen merkityksestä.

Keski-Suomen kanteleen äärellä on kasvanut myös Leena Häkkinen, sillä hänen isänsä on kanteleensoittaja Keuruulta. Kanteleaiheen pariin Leena tuli kuitenkin muuta reittiä. Leena etsi radioateljee-ohjelmaan sointia ja teemaa hiljaisesta haltioitumisesta ja otti yhteyttä minuun. Seurauksena oli matkamme Udmurtiaan 2008 ja sen jälkeen Kanteleen kielin -hanke. ”Jokaisella kansalla ja jokaisella ihmisellä, joita olemme tavanneet, on yhteinen kieli kanteleen kautta”, Leena pohti 17-osaisen radiosarjan päätösjaksossa, kun Sirkka Halonen kysyi vaikutelmia radiomatkan päätteeksi. ”Matkoilta jäi mieleen Puolassa isäntämme Robert Jaworski. Hän oli kovin hämmentynyt siitä, että joku on kiinnostunut hänestä ja hänen soittimestaan. Hän on Puolassa hyvin yksin ja siitä onkin tullut mieleen, että kanteleihmisten kannattaisi nyt jotenkin verkostoitua.”

Matti Kontio puolestaan pohti radiosarjan alkuhaastattelussa eri kansojen kanteleisiin tutustumisen merkitystä. ”On ollut todella kiinostavaa nähdä niin monenlaisia ratkaisuja, joita tämän soittimen kanssa voi tehdä sekä rakenteellisesti että musiikissa. Nämä eri vaihtoehtoiset toteutukset ovat olemassa soittimessa, mutta kaikkialla niitä ei oteta käyttöön. Erilaisten sointien kirjo on häkellyttävän laaja.”

Oma kiinnostukseni eri kansojen kanteleisiin on alun perin syntynyt Kari Dahlblomin soittotuntien ansiosta. Aloitin kanteleensoiton Mikkelin kansalaisopistossa Elli Sonkkasen opissa ja pian sen jälkeen kävin myös Kari Dahlblomin kanteletunneilla Mikkelin musiikkiopistossa. Kuulin silloin ensimmäisen kerran muiden kansojen kanteleista. Asia kiinnosti kovasti nuorta mieltäni eikä kiinnostus ole siitä laimentunut.

Kirjasarjan yhtenä innoittajana on myöhemmin ollut Kanteletieto-oppiaine, joka on Sibelius-Akatemian Klassisen musiikin osaston Pianon, harmonikan, kitaran ja kanteleen aineryhmän oppiaine kanteleen taidemusiikin opiskelijoille. Kun aloitin luennon pitämisen 1990-luvulla, tietoa muiden kansojen kanteleista ei tuntunut olevan saatavilla. Tämä kirjasarja toivottavasti korjaa tilannetta.


 

Volgan kantelekansat -kirja on julkaistu

Volgan kantelekansat -kirja vie marien, udmurttien, tšuvassien ja tataarien kanteleiden luo. Kanteleen kielin -työryhmä on kerännyt aineistoa kenttämatkoilla äänittäen, kuvaten ja haastatellen. Timo Väänänen, Leena Häkkinen, Kari Dahlblom ja Matti Kontio ovat tehneet matkat Viroon, Latviaan, Liettuaan, Puolaan, Venäjälle, Karjalaan, Udmurtiaan, Tšuvassiaan, Tatarstaniin, Marinmaalle ja Hanti-Mansiaan. Pehmeäkantinen, osittain värillinen, 116 sivua. Kanteleen kielin -kirjasarjan toinen osa.

Kirja on saatavissa Maanitteen verkkokaupasta: https://holvi.com/shop/maanite/

Uniti sulle corde

Introduzione a “I popoli baltici del kantele”.

di Timo Väänänen

[Marcello Ganassini]

Rauno Nieminen veistää Ontrei Malisen kanteletta Haikolan kylässä Karjalan Tasavallassa. | Finnish luthier Rauno Nieminen carves a traditional 5-string kantele in Haikola Village, in Karelian Republic.
Rauno Nieminen veistää Ontrei Malisen kanteletta Haikolan kylässä Karjalan Tasavallassa. | Finnish luthier Rauno Nieminen carves a traditional 5-string kantele in Haikola Village, in Karelian Republic.

In Finlandia vi sono diverse tipologie di salterio popolare. Ogni modello è come uno strumento proprio ma noi li pensiamo e li chiamiamo tutti kantele e lo stesso accade in altri paesi. Strumenti molto simili si trovano anche altrove. Partendo dagli esempi estoni, lettoni e lituani trattati in questo testo il viaggio prosegue poi in altri tre volumi raggiungendo luoghi più lontani.

Cos’è il kantele?

Non vi è una definizione univoca di cosa sia il kantele né questo libro ha la pretesa di trovarla. L’obiettivo è quello di far conoscere la ricchezza degli strumenti cordofoni nell’Europa Nord-Orientale fino alla Siberia Occidentale. Lo spunto ci viene dato dall’esperienza di esecutori, studiosi e liutai. Ci siamo occupati di quei popoli che hanno avuto una lunga storia con strumenti di questo tipo e che continuano a costruirne ed a suonarli.

La gran parte del materiale è frutto di lavoro sul campo nonché il prodotto degli studi sulle fonti scritte. Non abbiamo puntato all’esaustività – sarebbe stato impossibile – ma vogliamo solo che il lettore entri a contatto con figure davvero interessanti legate al kantele.

Ogni capitolo tematico termina con una breve panoramica sulla storia dello strumento, la sua struttura, la letteratura, gli studi e la musica. Altri viaggi di studio verrano fatti anche dopo la pubblicazione e le edizioni saranno via via arricchite da ulteriore materiale.

La serie in quattro volumi Uniti sulle corde tratta di 16 popolazioni e dei loro strumenti. Gli ambiti geografici e quelli tipologici sono corì raggruppati.

  1. I popoli baltici del kantele
  2. I popoli volgaici del kantele
  3. I popoli slavi del kantele
  4. I popoli nordici del kantele

I popoli e i loro strumenti

Dal Baltico al Mar nero

  • Careliani: kantele
  • Finlandesi: kantele, kannel
  • Vepsici: kandel, stribunik
  • Estoni: kannel
  • Lettoni: kokle, kokles
  • Lituani: kankles
  • Russi: gusli
  • Bielorussi: gusli
  • Ucraini: husli
  • Polacchi: gęśle

Area permiano-volgaica

  • Udmurti: krez
  • Mari: kärš, kysle
  • Tatari: göslä
  • Ciuvassi: kesle, kösle, kysle

Siberia Occidentale

  • Hanti: nars-juh, narkas-juh
  • Mansi: sangwyltäp

Ricerca sul campo

Il primo itinerario di studio ha toccato Mikkeli dove abbiamo intervistato due esecutori ed insegnanti con storie personali e professionali molto differenti. Elli Sonkkanen è arrivato dalla Carelia come profugo della guerra d’inverno ed ha insegnato kantele alle scuole superiori per diversi anni. Valentina Matvejeva si è trasferita a Mikkeli negli anni ’90 dalla Repubblica Popolare di Carelia e ha avuto la docenza alla scuola di musica della città.

Udmurtialainen Elena Vald kertoo, että aloitti soiton udmurtialaisella kanteleella ensin väärinpäin. | Udmurtian music teacher Elena Vald teaches krez playing in Vavozh Village, Udmurtia, Russia.
Udmurtialainen Elena Vald kertoo, että aloitti soiton udmurtialaisella kanteleella ensin väärinpäin. | Udmurtian music teacher Elena Vald teaches krez playing in Vavozh Village, Udmurtia, Russia.

Il secondo itinerario si è spinto fino a Mosca e all’Udmurtia dove nel 2008 Leena Häkkinen, Timo Väänänen e Kari Dahlblom hanno tenuto una trasmissione documentaristica per il primo canale della radio di stato finlandese YLE. L’accoglienza in Udmurtia è stata grandiosa come la musica che abbiamo ascoltato, melodie nuove e sconosciute ma anche motivi già noti. Lo stile esecutivo ricordava quello del maestro Toivo Alaspää (1929–2007). E’ stato sorprendente trovare in Udmurtia una sonorità simile a quella prodotta dal kantele di Perhonjokilaakso.

A Mosca abbiamo incontrato l’ensemble Kupina e conosciuto il professor Ljubov Žukin dell’Accademia della Musica di Gnessini. Abbiamo potuto ascoltare i magnifici virtuosismi eseguiti dal gruppo su gusli con cassa armonica a forma d’ala. Abbiamo visitato il Museo Centrale Statale della Cultura Musicale Glinka accompagnati da un membro del gruppo, Pavel Lukojanovin, e visto alcuni interessanti esemplari di gusli.

Nel 2010 il terzo viaggio in Estonia, Lettonia e Lituania. Abbiamo scelto di intervistare musicisti e persone dall’estrazione più diversa.

Kanteleen kielin: Baltian kantelekansat | Luthier Egidijus Virbašius in the cover of the first book of the series.
Kanteleen kielin: Baltian kantelekansat | Luthier Egidijus Virbašius in the cover of the first book of the series.

In Lituania abbiamo incontrato il liutaio Egidijus Virbašius che costruisce salterî tradizionali, sia copie di esemplari antichi che versioni elaborate e strumenti da concerto anche per esportazione. Ci ha raccontato della sua formazione da musicista e dei percorsi che lo hanno portato a diventare un liutaio professionista. Abbiamo visitato il Museo degli Strumenti Tradizionali Povilas Stulgas a Kaunas ed incontrato l’esperto Romualdas Apanavičius con il quale abbiamo discusso dei suoi studi sul kankles. Abbiamo avuto accesso all’Accademia Lituana di Musica e Teatro di Vilnius ed alla scuola di salterio e registrato nella sala dell’accademia un esibizione di un duetto costituito da kankles e birbyne, strumento aerofono tradizionale.

In Lettonia per il nostro gruppo di studio è stato organizzato un incontro sul kantele nella sala dell’Unione Lettone dei Compositori con esibizioni di musica popolare, classica e per bambini: composizione, folk, fusion, ensemble e solisti. L’iniziativa si è conclusa con le danze condotte dal gruppo di danza popolare e accompagnate da un gruppo d’improvvisazione costituito da diversi kokle. Abbiamo conosciuto la band folk-metal Skuforgerin e l’allora suonatore di kokle Kaspars Bārbalsin con il quale si è discusso del futuro dello strumento tradizionale e della difficoltà di esecuzione su un palco da musica leggera e110 decibel d’amplificazione.

Quite Quiet Duo eli virolaiset Jaak Sooäär ja Tuule Kann kertovat kirjassa musiikistaan ja soittavat Baltian kantelekansat -äänitteellä. | Quite Quiet Duo: Tuule Kann & Jaak Sooäär in Estonia.
Quite Quiet Duo eli virolaiset Jaak Sooäär ja Tuule Kann kertovat kirjassa musiikistaan ja soittavat Baltian kantelekansat -äänitteellä. | Quite Quiet Duo: Tuule Kann & Jaak Sooäär in Estonia.

Nella città estone di Rapla abbiamo frequentato i corsi di salterio presso la scuola Kandlekota diretta da Rait Pihlap. Gli studenti sono chiamati a progettare e costruire il proprio strumento sotto la guida degli insegnanti. A Tallin abbiamo intervistato Tuule Kann che ci ha illustrato il suo percorso professionale. Abbiamo registrato una sua esecuzione con Jaak Sooäär (chitarra elettrica).

Prääsän taiteiden koulun kanteleryhmä Karjalan Tasavallassa. | Kantele group of the Arts School of Pryazha, Karelian Republic, Russia.
Prääsän taiteiden koulun kanteleryhmä Karjalan Tasavallassa. | Kantele group of the Arts School of Pryazha, Karelian Republic, Russia.

Nell’autunno 2010 il quarto viaggio di studio nella Repubblica di Carelia in Russia dove abbiamo visitato la Scuola di Musica di Prääsä e dell’Olonec nonché il Palazzo della Gioventù di Petrozavodsk per seguire le prove dell’ensemble Jeans Kantele. Nel Museo Nazionale di Carelia abbiamo ammirato diversi esemplari di kantele. Abbiamo potuto vedere la nuova sala prove del gruppo ufficiale di canto e danza della Repubblica. Nella capitale abbiamo incontrato l’esecutore Juri Mugatšev che ci ha raccontato aneddoti sulla vita di un anziano vepsico come lui. Ha inoltre suonato e cantato davanti al nostro microfono. Altri esempi di kantele vepsico ci sono stati mostrati durante la visita negli spazi di liutistica e falegnameria della scuola professionale sotto la guida di Vladilen Tropin’.

Il quinto viaggio nell’autunno 2011 ci ha portati nella zona del Volga in Tatarstan, Ciuvascia e nella Repubblica di Mari El. Visti dalla Finlandia questi paesi hanno un côte esotico e remoto ma dal punto di vista dei collegamenti sono perfettamente raggiungibili via treno da Helsinki e da Lahti.

Kari Dahlblom kuvaa leukakanteleita Tatarstanin kansallismuseossa Kazanissa. | National Museum of Tatarstan has several symmetrical zithers in their collection.
Kari Dahlblom kuvaa leukakanteleita Tatarstanin kansallismuseossa Kazanissa. | National Museum of Tatarstan has several symmetrical zithers in their collection.

Nell’area del Volga l’itinerario di studio è stato particolarmente fruttuoso. Siamo stati al Museo Nazionale del Tatarstan e della Ciuvascia dove abbiamo visto importanti esemplari dello strumento e visitato molte istituzioni scolastiche tra le quali la scuola professionale d’ambito culturale di Joškar-Ola, capitale della Repubblica dei Mari. Abbiamo ascoltato splendidi concerti come quello dell’orchestra di stato del Tatarstan degli strumenti tradizionali a Kazan e quello dell’ensemble Etnogenez con Sergej Starostin a Čeboksary, capitale della Ciuvascia.

Puolalainen Robert Jaworski soittaa Gdanskin géşleä jousella. | Robert Jaworski playing gȩśle lyre with a bow in Warsaw.
Puolalainen Robert Jaworski soittaa Gdanskin géşleä jousella. | Robert Jaworski playing gȩśle lyre with a bow in Warsaw.

Nel corso del sesto viaggio tenuto alla fine del 2011 ci siamo recati in Polonia per conoscere alcuni suonatori di gęśle. Robert Jaworski ha costruito il suo strumento particolarmente adatto ad essere suonato con l’arco. Alcuni dei ricercatori sono andati a Danzica per prendere visione di alcuni antichi reperti mentre altri hanno assistito all’esibizione di Robert Jaworskin all’Hard Rock Cafe di Varsavia.

Il settimo viaggio è stato pieno di sorprese. Nel 2012 abbiamo deciso di tornare in Estonia per incontrare l’esecutore Aivar Araki. Il suo modo spontaneo e coinvolgente di relazionarsi allo strumento è davvero corroborante. Nell’autunno dello stesso anno l’esecutore udmurto è stato ospite dell’Accademia Sibelius e successivamente siamo riusciti a tenere nello stesso prestigioso istituto una lezione sul kantele ospitando il gruppo tataro Sornay.

Novgorodin ja Puolan kantele. | Lyres of Novgorod and Gdansk.
Novgorodin ja Puolan kantele. | Lyres of Novgorod and Gdansk.

I viaggi nel Circondario autonomo degli Chanty-Mansi-Jugra, in Bielorussia ed Ucraina sono ancora in attesa di essere compiuti. Sin dal principio ci siamo posti l’obiettivo di raccogliere il materiale audio e fotografico con la migliore qualità per farne un utilizzo il più versatile e proficuo possibile. Il programma radiofonico in 17 puntate tenuto da Leena Häkkinen e Timo Väänänen per la Radio si Stato Finlandese Yle è stato trasmesso anche all’interno della trasmissione Serate di musica popolare tenuta da Sirkka Halonen durante la primavera del 2012. Ad ogni volume è connesso un CD  curato da Matti Kontio e Timo Väänänen e i brani sono correlati agli argomenti trattati nel libro. Le incisioni sono acquistabili in formato digitale presso iTune Store.
Tipologie di kantele

Nel libro ci occupiamo di tre gruppi tipologici. Abbiamo dovuto elaborare una terminologia ad hoc perché la lingua non ha ancora fatto proprî nomi adeguati. Il tradizionale salterio d’ambito baltico è detto “a forma d’ala”. A questo tipo appartengono gli strumenti di piccole dimensioni finlandesi, estoni, lettoni, lituani, russi e bielorussi. Sono tradizionalmente costituiti da una cassa armonica di legno, corde a ventaglio tese su bischeri sul lato maggiore e su ponticello metallico all’altra estremità. Secondo la catalogazione si tratta di cordofoni con cassa armonica a blocco unico scavato ma nei modelli più recenti troviamo casse di risonanza costituite da più elementi.

La forma più vicina al kantele a forma d’ala e il kantele a lira, analogo al precedente ma fornito di rosetta. I reperti più antichi provengono da Novgorod, Danzica e Opole. Negli anni la tradizione del kantele a lira è andata perduta ma la musica popolare contemporanea ha riportato in auge questo strumento.

Il neologismo “kantele a mandibola” è nato quando intervistando lo storico Aaro Söderlund per la redazione del libro e la trasmissione radiofonica ci ha raccontato di avere acquistato al mercato comunale il luccio più grande che la pescheria poteva offrirgli per asportarne la mandibola che poi a casa ha opportunamente sottoposto a bollitura. Secondo la mitologia baltofinnica e la fonte del Kalevala di Elias Lönnrot Väinämöinen costruì il suo primo strumento proprio dalla mandibola di un luccio. Osservandola lo studioso notò che la forma non ricordava affatto quella del kantele a forma d’ala ma piuttosto i salterî in uso nell’area del Volga.

Il kantele a mandibola ha una disposizione simmetrica delle corde che, come fissate ai denti del pesce, sono solitamente parallele. Un modello analogo è diffuso tra tatari, ciuvassi, mari e udmurti. I modelli elaborati sono spesso affini a questo tipo. Ad esempio il kantele a 19 corde progettato da Jyrki Pölkki e Ilari Ikävalko e denominato Kirjokansi (“coperchio screziato”, nella lirica popolare immagine simbolica della volta celeste, N.d.T.) è stato ispirato proprio dal modello di cui sopra. Le stelle sui ponticelli della tavola d’accompagnamento contraddistinguono questa particolare nuova elaborazione del kantele a mandibola.

Il kantele inclinato ha una tavola armonica asimmetrica e corde parallele. A questo gruppo appartengono gli strumenti di ultima progettazione, ad esempio i kantele da concerto finlandesi ed estoni.

Uno strumento comune e conosciuto

La diffusione di strumenti analoghi al kantele varia notevolmente nei vari paesi. Vi è comunque il parare diffuso che il kantele sia uno strumento ormai raro e a rischio d’estinzione. Non sempre quest’opinione si rivela fondata.

Nel 2003 in Finlandia sono stati venduti 700 pianoforti. Calcolando anche i pianoforti digitali si arriva alle 2200 unità. Nel caso si tratta di uno strumento tra i più comuni.

In Finlandia abbiamo parecchi liutai costruttori di kantele. Non disponiamo di un censimento preciso delle unità vendute ma si ritiene che il risultato si aggiri tra le 2000 e le 3000 all’anno, un dato prossimo a quello dei pianoforti. Il modello più venduto è quello a cinque corde, altre tipologie di piccola dimensione vengono prodotte nell’ordine delle centinaia e la quantità cala ulteriormente per i modelli più grandi. I fattori determinanti nel risultato di vendita sono il prezzo e la dimensione dello strumento. Il kantele a cinque corde è molto usato nelle scuole come nelle lezioni di musica pre- e parascolastiche.

Forse nel considerare le differenze di prezzo tra i due strumenti il paragone tra il pianoforte e il kantele non è del tutto appropriato ma sta di fatto nella realtà il kantele è assai più comune di quanto solitamente si pensi.

Se sommiamo le popolazioni di tutti i paesi nei quali sono diffusi strumenti analoghi arriviamo a 265 milioni di individui che in linea di principio possono ritenere il kantele come il proprio strumento tradizionale.

Calcolando soltanto quei paesi nei quali il kantele riveste un ruolo ufficiale nel panorama della musica popolare arriviamo comunque a 150 milioni di individui.

In Finlandia è opinione diffusa che il kantele sia lo strumento finlandese per eccellenza. Questo è vero ma non è esatto che lo sia solo da noi né l’ambito etnico può essere limitato al solo ceppo finnougrico ma va esteso per esempio ai popoli baltici e turcici. Nemmeno all’interno dei confini nazionali vi è omogeneità etnica nella diffusione del kantele: anche per i finnosvedesi esso è uno strumento tradizionale. Non abbiamo un dato perciso circa la minoranza svecofona in Estonia ma quantomeno la cetra e lo jouhikko o crotta baltofinnica sono diffusi anche presso questa minoranza.

Il panorama attuale

Le condizioni di diffusione del kantele differiscono consistentemente nei varî paesi. Presso alcuni popoli lo strumento gode di status ufficiale che in altri ambiti etno-geografici manca del tutto. Per status ufficiale si intende la presenza di studio, insegnamento e formazione professionale attorno allo strumento. Tuttavia l’offerta didattica e la qualità della liutistica non vanno necessariamente di paripasso.

Possiamo parlare di status ufficiale e consolidato per finlandesi, careliani, estoni, lettoni, lituani, russi, ciuvassi, udmurti e mari.

Nel caso di ciuvassi, udmurti e mari la liutistica è il vero punto dolente. Gli strumenti sono spesso in cattivo stato, è difficile trovare assistenza e in alcuni casi persino reperire semplici corde di ricambio può rivelarsi difficoltoso. In Udmurtia la situazione è leggermente migliore per la presenza di un liutaio che produce kantele a mandibola su larga scala.

Per motivi tra loro differenti in Polonia, Ucraina, Bielorussia, Tatarsstan e Vepsia troviamo condizioni ancor più difficili.

In Polonia il kantele a lira sta ritornando dopo quasi un millennio di oblio. Esemplari di questo tipo sono stati ritrovati negli scavi archeologici di Danzica ed Opole. Si tratta di epoche nelle quali i gruppi etnici erano stanziati anche oltre i confini dell’attuale Polonia ed è quindi difficile parlare del gęśle nelle sue diverse forme come strumento nazionale. Lo stesso può essere detto in generale per tutti i kantele a lira. Si tratta di strumenti la cui diffusione è scomparsa per poi essere riportata in vita anche grazie al contributo dell’archeologia. In questo senso i ritrovamenti di Novgorod costituiscono la fonte più importante. Il kantele suonato ad arco o crotta baltofinnica è rimasto diffuso in un’ampia area dalla Finlandia alla Carelia all’Estonia (hiiukannel).

In Polonia solo pochi esecutori che padroneggiano il kantele a lira di Danzica e Opole. Rivitalizzare questo strumento in assenza di un substrato folcloristico è stata un’impresa molto ardua.

I viaggi in Ucraina e Bielorussia sono ancora sulla carta e perciò non disponiamo di informazioni di prima mano in merito alla diffusione dello strumento in questi paesi che, nel caso dell’Ucraina, risulta molto ridotta.

Circa il gusli bielorusso abbiamo potuto intervistare telefonicamente Ales Tšumakou. Il liutista ed esecutora ci ha spiegato che nel suo paese il kantele a lira è praticamente scomparso cento anni fa e solo ora viene riportato alla luce. Per la costruzione dello strumento si è avvalso della consulenza del lettone Donāts Vucins. Come in altri casi le fonti ed i modelli sono offerti dai reperti conservati nei musei. Tšumakou ha potuto visionare la collezione del Museo Etnografico di San Pietroburgo che contiene anche esemplari bielorussi.

Di ritorno dalla nostra escursione nell’area del Volga avremmo potuto concludere che il kantele tartaro o göslä è definitivamente scomparso ma il ricercatore Gennadi Makarov ha intrapreso un viaggio di studio tra i villaggi rurali dei Tatarstan e scoperto una tradizione ancora viva.

La situazione in Vepsia è strettamente correlata all’esiguità demografica di questo ceppo baltofinnico. Sembrerebbe quasi non vi fosse una tradizione propria ma una sostanziale continuità con quella della Carelia. Un modello tradizionale di kantele vepsico viene prodotto da Vladilen Tropin e dagli studenti del suo laboratorio di liutistica presso Petrozavodsk.

La situazione presso hanti e mansi verrà precisata non appena avremo modo di intraprendere il viaggio in Siberia Occidentale. Queste due popolazioni ob-ugriche sono le uniche extraeuropee delle quali ci occupiamo. Sappiamo solo che l’uso dello strumento è diffuso presso entrambi i ceppi e che vi sono scuole ufficiali. Lo strumento viene inoltre frequentemente utilizzato nelle rappresentazioni del Teatro Popolare del Distretto Autonomo di Jugra.

Le fonti

Tra le fonti utilizzate nella ricerca una delle più sfruttate è internet ed in particolare il canale di YouTube. Si tratta di impostare la ricerca e superare le barriere linguistiche, dopodiché chiunque può avere accesso a materiale di alto valore. Tra le scoperte più interessanti attraverso il sito web un video di Sergij Proškin del 2008. L’esecutore canta suonando uno strumento simile al kantele della Finlandia Centrale. Non abbiamo ancora avuto modo di incontrarlo ma il suo stile ci risulta sorprendentemente familiare.

Un altro merito di YouTube è stato individuare esecutori ucraini e bielorussi e i loro strumenti sulle tracce dei quali ci siamo subito messi in moto. Un’altra componente fondamentale è quella del documento scritto. Il vasto archivio di Kari Dahlblom e la sua competenza ci sono stati di grande aiuto come pure la sua conoscenza del russo ci ha permesso di sostenere molte interviste. Egli padroneggia anche il kantele nostrano ed è stato eletto maestro esecuotre dell’anno 2012. Discutendo con noi ha dichiarato che “quanto più conosco i corrispettivi presso altri popoli tanto più imparo ad apprezzare il nostro kantele e quello della Finlandia Centrale in particolar modo!”

Nell’ambito dello strumento in uso nella Finlandia Centrale si è adoperata anche Leena Häkkinen il cui padre è anch’egli esecutore originario di Keuruu. I percorsi che la legano al kantele sono però differenti. Alla ricerca di un tema sonoro per la trasmissione radiofonica Radioateljee della Radio di Stato Yle mi ha contattato e ne è seguito un viaggio insieme in Udmurtia nel 2008 e successivamente il progetto Uniti sulle corde. “Ogni popolo ed ogni persona che abbiamo conosciuto attraverso il kantele sembra risuonare sulla medesima corda”, Leena constatò al termine della serie radiofonica in 17 puntate quando Sirkka Halonen le chiese un impressione conclusiva sulla sua esperiena di viaggio. “Mi è rimasto impresso Robert Jaworski che ci ha accompagnati nell’escursione in Polonia. Ci è sembrato quasi stupito che ci interessassimo a lui ed alla sua musica. Nel suo paese si sente l’unico esponente di una cultura ed abbiamo capito che i popoli del kantele hanno assoluto bisogno di essere messi in contatto tra loro.”

Timo Väänänen soittaa länsisiperialaista lyyrakanteletta. | Timo Väänänen plays West Siberian lyre.
Timo Väänänen soittaa länsisiperialaista lyyrakanteletta. | Timo Väänänen plays West Siberian lyre.

Nella prima intervista della serie radiofonica Matti Kontio riflette proprio sul significato della conoscenza reciproca tra i popoli. “È stato interessante vedere le diverse soluzione strutturali e musicali che possono sorgere attorno ad un medesimo strumento. Tra strumenti simili esistono variazioni potenziali che non sempre trovano piena espressione. La gamma di toni è straordinariamente vasta”.

Il mio personale interesse per le diverse forme del kantele è nato grazie a Kari Dahlblom. Ho iniziato a suonare all’Università Popolare di Mikkeli sotto Elli Sonkkanen e ho proseguito seguendo le lezioni di Dahlblom alla scuola di musica della stessa città. È lì che per la prima volta ho sentito parlare dei kantele stranieri e l’interesse è poi cresciuto col tempo.

Questa serie di libri è stata ispirata anche dalle lezioni che ho tenuto presso l’Accadenia Sibelius per gli studenti del conservatorio nel dipartimento di piano, fisarmonica, chitarra e kantele. Quando ho iniziato il corso negli anni ’90 non era facile avere accesso alla conoscenza sul kantele presso i diversi popoli. I presenti volumi hanno l’obiettivo di rimediare a questo vuoto.

 

Kindred of Kantele | Overview in English

Foreword

by Timo Väänänen

from the first book of series: Baltian kantelekansat (Kindred of Kantele of Baltic peoples)

translation by Nathan Riki Thomson & Timo Väänänen

The Journey Begins

Latvialainen kanteleensoittaja Laima Jansone esiintyy kanteleillassa Riiassa | Latvian kokles player Laima Jansone.
Latvialainen kanteleensoittaja Laima Jansone esiintyy kanteleillassa Riiassa

We start our journey towards kindred of kantele in the Baltic countries, the area on the adjacent map that is maybe the most familiar to us Finns aside from Finland and Karelia. Weʼll travel to meet players, instrument builders, teachers, and researchers. The journey will take us to workshops, museums, schools, concert halls, and clubs where weʼll see and hear a diversity of instruments.

There are a lot of different kanteles in Finland. The various forms are different enough that in a sense they are separate instruments, but we see them as one – we call them collectively by the name kantele. There are also instruments similar to our kanteles elsewhere. After the Estonian, Latvian, and Lithuanian instruments are introduced in this book, the journey continues in three more books, with the adjacent map as our guide.

Kantele-like instruments

There is no exact definition of what makes a kantele or a similar instrument, and creating one is not the aim of this book, either. The purpose instead is to get to know a rich group of string instruments in north-eastern Europe and western Siberia. The articles are founded on the experiences and thoughts of various players, builders, and researchers about their instruments. Included in the books are the peoples who both have a long history with Baltic psaltery, zither, and lyre instruments and also use and build the instruments today.

The material for the series of books comes from field trips and literature. Weʼre not trying to tell everything about each peopleʼs instrument – that would be an impossible task – instead we want to take the reader along to meet interesting people.

In the end of each peopleʼs chapter there is a densely packed introduction to the history, structure, literature, research, and music of their instrument. All the field trips needed for the books have not been made yet, so there will be new information in each consecutive volume.

Altogether the four books will present sixteen peoples and their instruments. The contents have been divided into the following volumes, loosely based on geography and language groups:

  1. Kindred of Kantele of Baltic peoples
  2. Kindred of Kantele of Volga peoples
  3. Kindred of Kantele of Slavic peoples
  4. Kindred of Kantele of Northern peoples

Peoples and the names of their instruments

Baltic Sea – Black Sea
  • Karelians: kantele
  • Finns: kantele, kannel
  • Vepsians: kandel, stribunik
  • Estonians: kannel
  • Latvians: kokle, kokles
  • Lithuanians: kanklės
  • Russians: gusli
  • Belarusians: gusli
  • Ukrainians: husli
  • Polish: gęśle
Volga area:
  • Udmurts: krez
  • Maris:   kärš, kysle
  • Tatars: göslä
  • Chuvash:   kesle, kösle, kysle
Western Siberia
  • Khanty: nars-juh, narkas-juh
  • Mansi: sangwyltäp

Field Trips

For our first field trip we went to Mikkeli in south-eastern Finland, where we had a chance to interview two Karelian kantele players and teachers with different backgrounds. Elli Sonkkanen arrived in Mikkeli as a refugee during the Second World War and has been teaching kantele for years at the Community College of Mikkeli. Valentina Matvejeva, on the other hand, moved to Mikkeli in the 1990s from The Republic of Karelia of the Russian Federation and has since worked as a kantele teacher in the Mikkeli Music Institute.

The destinations for the second field trip were Moscow and Udmurtia in 2008, when Leena Häkkinen, Kari Dahlblom and I made the first Kindred of Kantele radio feature for YLE Radio 1 Radioateljee. It was an unforgettable experience to get such a warm welcome in Udmurtia, as if we were old friends or relatives. The playing in Udmurtia was a mixture of exotic new and startlingly familiar. The playing style was very similar to the style of Finnish master folk player Toivo Alaspää (1929–2007), a representative of the traditional Perho River Valley style from Ostrobotnia in western Finland.

In Moscow we met the Kupina orchestra and professor Ljubov Zhuk, both at the Gnesinsʼs Academy of Music. We got to hear astonishingly virtuosic ensemble playing with developed wing-shaped guslis. We also visited The Glinka Museum of Musical Culture with Pavel Lukojanov, one of Kupinaʼs players, to see the kantele and the similar instruments on display.

The third field trip in the summer of 2010 led us to Estonia, Latvia, and Lithuania. We interviewed a lot of people working in as many roles with kantele as possible.

 

Kanteleen kielin: Baltian kantelekansat | Luthier Egidijus Virbašius in the cover of the first book of the series.
Kanteleen kielin: Baltian kantelekansat | Luthier Egidijus Virbašius in the cover of the first book of the series.

In Lithuania we met Egidijus Virbašius, a luthier who builds traditional kanklėses: both replicas of old models and developed versions. He also builds concert instruments for the Lithuanian market and for export. He studied to be a musician, and in the interview he told us how he came to be a luthier. We also visited The Povilas Stulgas Museum of Lithuanian Folk Instruments in Kaunas and met Romualdas Apanavičius, a researcher there. In Vilnius we visited the Lithuanian Academy of Music and Theatre and  familiarized ourselves with the academic music education of kanklės. We also recorded a duo piece for kanklės and birbynė, a traditional wind instrument.

In Latvia our group was treated to a music club in Riga. There were folk musicians, classical players, and groups of children and teenagers performing in the club, and we heard traditional folk tunes, compositions, fusion music, bands, and soloists. In the end there was dancing; a group of several kokleses were jamming, and the members of a local folk dancing club led the dancers. In Latvia we also met Kaspars Bārbals, the kokle-playing member of the folk metal band Skyforger, with whom we talked about the power of the sound of a traditional kokles and the challenges of amplifying the kokles when the PA-system is cranked up to 110 decibels.

 

Quite Quiet Duo eli virolaiset Jaak Sooäär ja Tuule Kann kertovat kirjassa musiikistaan ja soittavat Baltian kantelekansat -äänitteellä. | Quite Quiet Duo: Tuule Kann & Jaak Sooäär in Estonia.
Quite Quiet Duo eli virolaiset Jaak Sooäär ja Tuule Kann kertovat kirjassa musiikistaan ja soittavat Baltian kantelekansat -äänitteellä. | Quite Quiet Duo: Tuule Kann & Jaak Sooäär in Estonia.

In Rapla in Estonia we witnessed a kannel building workshop in Kandlekoda. Pupils designed their own models and built them under the tutelage of Rait Pihlap. In Tallinn we interviewed Tuule Kann, who told us about her life as a professional kannel player. We also recorded a piece by Tuule Kann and Jaak Sooäär (electric guitar).

The destination of the fourth field trip was the Karelian Republic in the Russia Federation in 2010. We visited the music schools of Pryazha and Olonets and the rehearsals of the youth band Jeans Kantele in the children and youth palace of Petrozavotsk. In the National Museum of Karelia we got to see museum instruments. We also visited the new premises of the state dance and singing orchestra Kantele. We also met the Vepsian kantele player Juri Mugatchev, who told us stories of his life and also sang and played for our recording. We also saw new Vepsian and Karelian style kanteles made in the workshop of the teacher academy that we visited with Vladilen Tropin.

 

Marilainen koululainen soittaa kanteletta kouluaineena. | School ensemble playing kärsh in Mari El Republic, Russia.
Marilainen koululainen soittaa kanteletta kouluaineena. | School ensemble playing kärsh in Mari El Republic, Russia.

For the fifth field trip we headed to the Volga area in Tatarstan, Chuvashia, and the Mari El Republic in the autumn 2011. From the everyday Finnish perspective it sounds very exotic, but in truth we only needed to change trains once after leaving Helsinki and Lahti.

The Volga trip was a veritable treasure trove. We visited both the Tatarstan and Chuvashian national museums to see old kanteles. We saw several schools with kantele-like instruments, the Culture College in Yoshkar-Ola, among others. We got to see wonderful concerts; for example, we saw a sold-out concert of the State Folk Instrument Orchestra of the Tatarstan Republic in Kazan and the concert of Etnogenez and Sergei Starostin in Cheboksary, the capital of Chuvashia.

 

Puolalainen Robert Jaworski soittaa Gdanskin géşleä jousella. | Robert Jaworski playing gȩśle lyre with a bow in Warsaw.
Puolalainen Robert Jaworski soittaa Gdanskin géşleä jousella. | Robert Jaworski playing gȩśle lyre with a bow in Warsaw.

At the end of the year 2011 we made a sixth field trip to Poland to meet a player of the bowed lyre. Robert Jaworski has had a copy made of the old Gdańsk lyre, modified to be playable with a bow. Because of the short time available to us, some of us went to Gdańsk to see the remains of the original, and some stayed in Warsaw to see the concert of a band Robert plays in—in the Hard Rock Cafe Warsaw, no less.

The seventh field trip was a sort of surgical strike to meet one man we missed on our first trip to Baltia: Estonian folk player Aivar Arak. His charmingly uncomplicated attitude towards kannel and musicianship was very refreshing.

Single interviews in Finland have been made in addition to the actual field trips. In the autumn of 2012 kantele players visited Sibelius Academy from Udmurtia, and later we had another visit by the band Sornay from Tatarstan.

The trips to Khanty-Mansia, Belarus, and Ukraine have not been made yet. 

From the very beginning it was clear to our group that all the material from the field trips would be recorded with as high an audio quality as possible so as not to restrict the later use. One example where this principle paid off is the radio series in 17 parts made for YLE Radio 1 by Leena Häkkinen and myself. The series was broadcasted within The Night of Folk Music by Sirkka Halonen during the spring 2012. Also related to the book we have an album, edited by Matti Kontio and myself. The pieces of music in the album are marked on the corresponding pages in the book and summarised in the end. The album is being sold digitally in the iTunes store.

Kindred of Kantele

We have included four different instrument types in this book. They are all similar to Finnish kantele; its kindred. In Finnish we have named some of the types during the project because they donʼt have established Finnish names. The traditional instrument on the east coast of Baltic Sea is most often called the Baltic psaltery. In the Hornbostel–Sachs classification system these instruments are board zithers. Finnish, Estonian, Latvian, Lithuanian, Russian, and Belarusian small zithers are of this type. They have traditionally been carved out of a single piece of wood, and the string placement is fan-like (with smaller gaps between the strings on one end and bigger gaps on the other). The strings are attached on one end to tuning pegs and on the other often to a metal rod. Modern versions are often built from smaller pieces of wood that has not been carved.

The lyre closely resembles the Baltic psaltery, but it has an opening that can be used for playing the instrument from the bottom side. The oldest lyre findings are from the ancient city of Novgorod in Russia and Gdańsk and Opole in Poland. In the area included in the book the folk tradition for lyres has broken and there is no old living tradition for lyre music in the area. However, the lyre is used again nowadays in folk music.

Before we interviewed culture historian Aaro Söderlund for our book and radio series, he prepared for the task by exploring the myth of Väinämöinen in the Kalevala and his first kantele, which he supposedly built out of a jawbone of an immense pike. Söderlund went to a fish seller in the market hall in Turku and asked for the biggest pike head available. At home he cooked it clean. He observed that it bore no resemblance to traditional carved Baltic psalteries. However, if you put strings on the jawbone from teeth on one side to the corresponding teeth on the other, you get a string placement that resembles the psalteriums of the Volga area and elsewhere.  

The psalterium is a symmetrical instrument that usually has parallel strings (as if attached to the teeth of a jawbone). Itʼs common in the Volga area among Tatars, Chuvash, Maris, and Udmurts. The string placement of developed zithers is often close to that of the psalterium. For example, the Finnish 19-string Kirjokansi, designed by Jyrki Pölkki and Ilari Ikävalko, has been influenced by psalteriums for its string placement. The stars in brackets in the accompanying table signify these new but relatively rare forms of psalteriums. [In Russian and sometimes in Finnish, too, these kinds of instruments are called helmet shape instruments.]

Slanted zither is our term for asymmetrical, often large instruments with parallel strings. These are usually a relatively new, developed form of zither. Examples of this group are the Finnish concert kantele and Estonian concert kannel.

Common and well known

The status of kantele-like instruments of different peoples varies greatly. In many places, however, the image of the instrument is very similar; itʼs thought of as a rare and almost extinct instrument. This image is false in most cases.

700 pianos were sold in Finland in 2003. If electric pianos are included, the total is 2200 pianos. Pianos are thought of as a very usual kind of instrument. 

Kanteles are made by many luthiers and instrument makers in Finland. The exact sales figures are not available, but itʼs estimated to be between 2 and 3 thousand a year. Thatʼs roughly the same amount of new kanteles every year as new pianos. The majority of kanteles are of the small 5-string variety, with sales figures proportional to the size and price of the model. The 5-string kanteles are widely used in music schools, which adds to the demand.

Of course, pianos and kanteles are not quite comparable, as  in most cases pianos are more expensive and always larger, but the example shows that kanteles seems to be much more widely used in reality than in our collective imagination.

If we count together the population of those peoples who have a kantele-like instrument, we end up with some 265 million people who might know a relative of kantele as their own traditional instrument. If we only count people with whom the official status of the instrument is strong, we still end up with 150 million people.

In Finland itʼs often thought that kantele is only a Finnish instrument, and the similar instruments are Finno-Ugric. This is at least partly a misconception. Most people with a kantele-like instrument speak Slavic languages, even if most of the peoples with kantele-related instruments belong to the Finno-Ugric language group. Then we have Baltic and Turkish languages as well. Actually, we should also include Swedish because at least in Finland some of the Swedish-speaking minority plays kantele and have probably done so for centuries. The same might be true in Estonia even if we donʼt have facts about that yet. The Swedish-speaking people in Estonia have played at least middle European zithers and bowed lyres.

The Official Status

The official status of kantele-like instruments seems to be quite varied; some people have given their instruments a strong official status while some have not. In this case official status means that there is research and education on an instrument, and due to this there are also professional players and teachers. Instrument building seems to be a special case that doesnʼt necessarily reflect the otherwise strong status of an instrument. Educational status may be strong but there may still be no professional instrument makers.

 

Marilainen kanteleensoittaja ja -tutkija Marina Eltemerova työskentelee Joškar-Olan kulttuurialan ammattiopistossa. | Researcher and kärsh player Marina Eletemerova is lecturer in the Culture College of Yoshkar-Ola in Mari Republic, Russia.
Marilainen kanteleensoittaja ja -tutkija Marina Eltemerova työskentelee Joškar-Olan kulttuurialan ammattiopistossa. | Researcher and kärsh player Marina Eletemerova is lecturer in the Culture College of Yoshkar-Ola in Mari Republic, Russia.

The official status of kantele and its kindred seems to be with the Finnish, Karelian, Estonian, Latvian, Lithuanian, Russian, Chuvash, Udmurt, and Mari peoples.

For these last three, the Chuvash, Udmurt, and Mari people, the instrument building situation is worrying. The instruments are often in bad repair, there is no easily available maintenance, and even the strings are hard to get. With Udmurts the situation is a bit better, since thereʼs at least one luthier who makes the traditional krez in Udmurtia.

The status for kantele-like instruments seems to be weak with the Polish, Ukrainian, Belarusian, Tatars, and Vepsian peoples. There are many different reasons for this for each people.

In Poland the lyre is making a comeback after a millennium long pause. There were archaeological findings of an ancient lyre in Gdańsk from the time before the Polish people moved to the area, so the Polish people have no folk tradition connected to the lyre found in their country. The same is true for the lyre of the area included in our project. As plucked instruments, ancient lyres have disappeared from northeastern Europe, and they have only been revived after archaeological findings, the most important of these possibly being the ones from Novgorod. However, lyres have survived in many places as bowed instruments; for example, jouhikko in Karelia and Finland, and hiiukannel in Estonia.

There are only a couple of players who know the lyres of Gdańsk in Poland. Without a tradition to lean on, itʼs been quite challenging to revive the instruments.

Since the field trips to Belarus and Ukraine have not been made yet, we donʼt know what kind of status the kantele-related instruments have there. The situation with the Ukrainian husli is especially unclear as the instrument seems to be quite rare.

Weʼve already received some information of the Belarusian gusli, mainly from a phone interview with musician and luthier Ales Chumakou. According to him the tradition for the Belarusian gusli was broken about a hundred years ago, but the revival is now going on. Know-how for instrument building has been learned among others from Latvian Donāts Vucins. The revival is based on the museum instruments, just like elsewhere. For example, Ales Chumakou has studied the instruments in the  Russian Museum of Ethnography in Saint Petersburg. They also have Belarusian guslis in their collection.

From our field trip, one might have drawn a conclusion that göslä, the traditional instrument of the Tatars, is no longer in use. After the trip we received new information; researcher Gennadi Makarov has made field trips to Tatar villages and found and recorded a still living göslä tradition.

The status of Vepsian kandel seems to relate to the small size of the people. It looks like a distinctly Vepsian tradition hasnʼt been maintained, but instead it has become part of the Karelian tradition. However, Vladilen Tropin and his woodworking teacher students are actively building the Vepsian kandels in Petrozavodsk.

The planned trip to West Siberia will undoubtedly shed more light on where Khanty and Mansi people stand with their instruments. They are the only peoples outside of Europe included in our project. From what we have been able to find out beforehand, lyres are in active use with both peoples, and education for the instruments even exists. Additionally, the Ob-Ugrian Peoples Theatre uses the lyres in their performances.

Sources of Information and inspiration

One of our information sources has been the Internet, especially YouTube. The main trouble is finding the right words for the searches, but once you dig in to different sources and use automatic translation services with a creative mind, you might find traces of even very rare instruments. For us, the most exhilarating finding from YouTube was the video of Russian Sergiy Proshkin from 2008. He sings and plays a gusli that closely resembles a kantele typical to Central Finland. We havenʼt met him yet, but his playing looks and sounds very familiar to us.

The Internet and YouTube can also be credited for the fact that we have included Ukrainians and Belarusians in our book series. Without the Internet, we wouldnʼt have known about their kantele-related instruments. 

Of course we used more traditional literary sources as well. The extensive archives and knowledge of Kari Dahlblom have been invaluable. As a Russian translator, he has made possible many interviews and other field trip arrangements. Kari also knows the Finnish tradition very well; he was honoured with a title of Master Folk Player in 2012. ”The more I have got to know the kindred of kantele, the more I also have learned to appreciate our own instruments – especially the ones from Central Finland where I come from!” Kari said this when we discussed the significance of the Finnish kantele.

Leena Häkkinen has also grown up with the kantele of Central Finland; her father is a kantele player from Keuruu. Yet her connection with kantele was different in our project. She was looking for a sound theme for a Radioateljee radio feature and contacted me. What followed were our trip to Udmurtia in 2008 and the Kindred of Kantele project after that. ”Every people and every person we have met on our travels, have a common language in the music made with kanteles and its kin,” Leena reflected in the last episode of our radio series when interviewed by radio editor Sirkka Halonen. ”I was struck by the situation of our host in Poland, Robert Jaworski. He seemed so baffled about the fact that somebody is interested in him and his instrument. In Poland he is very much alone, and that makes me think that it would make sense for the kindred of kantele people to network in some way.”

Music producer and kantele player Matti Kontio pondered the significance of getting to know the instruments of other peoples in his interview in the beginning of the radio series. ”Itʼs been very interesting to see so many different solutions that can be made with the instruments and also in the music. These possible variations exist as a potential in every similar instrument, but they arenʼt utilized everywhere. The spectrum of different tones is astonishingly large.”

My own interest in the kantele-like instruments of different peoples originated in the kantele lessons of Kari Dahlblom. I started to play kantele at the Community College of Mikkeli with folk player Elli Sonkkanen as my teacher, and soon after I also started lessons at the Mikkeli Music Institute with Kari Dahlblom. That was the first time I heard other people who also had instruments similar to kantele. This interested my young mind a lot, and the interest hasnʼt faded since.

The lectures Iʼve been given over the years at the Sibelius Academy for kantele students of classical music have also inspired this book series. When I first gave these lectures in the 1990s, there was no easily available knowledge for the kindred of kantele. I hope this book series helps to remedy that situation.

Timo Väänänen soittaa länsisiperialaista lyyrakanteletta. | Timo Väänänen plays West Siberian lyre.
Timo Väänänen soittaa länsisiperialaista lyyrakanteletta. | Timo Väänänen plays West Siberian lyre.

Tataarikylissä soi göslä

Tataarikylissä soi göslä -ohjelma 8.1.2013 Kansanmusiikin illassa klo 19 YLE Radio 1:ssä. Ohjelman on tehnyt Leena Häkkinen. Ohjelmassa tavataan Sornaj-yhtyeen johtaja Rinat Giljacev Sibelius-Akatemian kansanmusiikin aineryhmän kanteleluokassa 2012.

Rinat Giljacev Tatarstanista esittelee tataarien kanteletta eli göslää. kuva: Timo Väänänen
Rinat Giljacev Tatarstanista esittelee tataarien kanteletta eli göslää. kuva: Timo Väänänen

Kanteleen kielin YLE Lahden sivuilla

YLE Lahti teki 8.1.2013 jutun kanteleen nykytilasta ja Kanteleen kielin -projektista. Internetsivujen juttu on luettavissa täällä.

Radiojuttu lähetettiin Lahden Radiossa klo 16.40 ja TV-juttu klo 19.10 Hämeen ja Pirkanmaan uutisissa.

Nykyään historialliset ja modernit kantelemallit elävät rinta rinnan, kertoo Timo Väänänen. Kuva: Heikki Ahonen / Yle
Nykyään historialliset ja modernit kantelemallit elävät rinta rinnan, kertoo Timo Väänänen. Kuva: Heikki Ahonen / Yle

Kanteleen kielin -radiosarja

Jelena Krišina soittaa kosketinpöytäkanteletta Tatarstanin valtion venäläisten kansansoittimien orkesterissa.
Jelena Krišina soittaa kosketinpöytäkanteletta Tatarstanin valtion venäläisten kansansoittimien orkesterissa.

Vuodet 2012–13 ovat kanteleen teemavuosia kansanmusiikin alalla. Yle Radio 1:n Kansanmusiikin ilta -ohjelmissa osallistuttiin teemavuoteen mm. 17-osaisella Kanteleen kielin -ohjelmasarjalla. Sarja oli kuultavissa kansanmusiikin illassa alkuvuodesta 2012 ja YLE Areenassa koko vuoden 2012 sekä tammikuun 2013 loppuun asti.

Kanteleen kielin –ohjelmasarjassa tutustuttiin kanteleen historiaan ja etsittiin elävää soitinta, sellaista, joka soi tänään. Kantelekansoihin tutustuttiin paikan päällä, työryhmä tapasi soittajia, soitinrakentajia, säveltäjiä ja kuulijoita.

Sarjan aloitti soitinrakentaja ja muusikko Rauno Nieminen, jonka kanssa matkattiin Karjalaan, Haikolan kylään, savustamaan Ontrei Malisen kanteleita Sommelo-festivaalin yhteydessä.

Seuraavissa osissa matka jatkui Viroon, Udmurtiaan ja Venäjän eri osiin, mm. Volgan alueelle ja Siperian Hanti-Mansiaan, Baltian maihin ja Puolaan. Myös Valko-Venäjän ja Ukrainan kantelekulttuuria tutkailtiin. Sarjan edetessä tutuksi tulivat myös hantien ja mansien sangwyltäpin ja nars-juhin ääni sekä puolalaisen gȩśle sekä muiden kantelekansojen kanteleet.

Ohjelmasarjan toimittajat olivat Leena Häkkinen sekä kanneltaja Timo Väänänen. Työryhmään kuuluivat lisäksi Kari Dahlblom ja Matti Kontio

Sarjan osat:
Osa 1/17 tiistaina 7.2.2012 klo 19.03: Karjalaiset
Rauno Nieminen savustaa Ontrei Malisen kanteletta.

Osa 2/17 tiistaina 14.2.2012 klo 19.03: Virolaiset
Kanneltaja Tuule Kann soittaa rauhallista musiikkia.

Osa 3/17 tiistaina 21.2.2012 klo 19.03: Udmurtialaiset
Krez on Inmar-jumalan kantele.

Osa 4/17 tiistaina 6.3.2012 klo 19.03: Vepsäläiset
Juri Mugatšev haltioituu vepsäläisen kanteleen soitosta.

Osa 5/17 tiistaina 13.3.2012 klo 19.03: Latvialaiset
Kanteleklubi Riiassa.

Osa 6/17 tiistaina 20.3.2012 klo 19.03: Venäläiset
Pöytäkantele filharmoniassa ja siipikantele taidemuseossa.

Osa 7/17 tiistaina 3.4.2012 klo 19.03: Marilaiset
Marina Eltemerova opettaa kanteleensoittoa Joškar-Olassa

Osa 8/17 tiistaina 10.4.2012 klo 19.03: Liettualaiset
Povilas Stulgasin soitinmuseon kanteleita soitetaan.

Osa 9/17 tiistaina 17.4.2012 klo 19.03: Puolalaiset
Robert Jaworski halusi itselleen jousikanteleen.

Osa 10/17 tiistaina 1.5.2012 klo 19.03: Tataarit
Onko Volgan tataareilla kanteleita?

Osa 11/17 tiistaina 8.5. 2012: Valko-venäläiset
Itämeren kantele soi Valko-Venäjällä.

Osa 12/17 tiistaina 15.5.2012 klo 19.03: Ukrainalaiset
Husli ja bandura – ukrainalaisten kanteleita.

Osa 13/17 tiistaina 29.5.2012 klo 19.03: Tšuvassit
Leukakanteleet soivat Tšeboksaryssa.

Osa 14 ja 15/17 tiistaina 5.6.2012 klo 19.03: Mansit ja Hantit.
Hantien ja mansien kanteleita esittelee ja soittaa muusikko ja tutkija Tuomas Rounakari.

Osa 16/17 tiistaina 12.6.2012 klo 19.03:Suomalaiset
Elias Lönnrotin kanteleen jäljillä.

Osa 17/17 tiistaina 19.6.2012 klo 19.03: Kanteleen isompi ilta
Kansanmusiikin illassa tiistaisin 7.2.2012 alkaen klo 19.03

Baltian kantelekansat -kirja

Kantelematka alkaa

Baltian kantelekansat -kirja aloittaa matkan 16 kansan kanteleiden pariin. Kirja on ensimmäinen osa 4-osaisessa Kanteleen kielin -kirjasarjassa, jossa tutustutaan nykypäivän kanteleisiin, soittajiin, rakentajiin, opettajiin, harrastajiin, ammattilaisiin, museoihin ja tutkimukseen. Ensimäisen osan aiheena ovat virolainen kannel, latvialaisen kokle [lausutaan kuokle] ja liettualainen kanklės [lausutaan kanklees]. Kirjassa käydään mm. liettualaisen ja virolaisen kanteleenrakentajan verstaassa, vietetään kanteleklubi-iltaa Riiassa ja vieraillaan heavy-klubilla Latviassa. Haastateltavina ovat mm. Laima Jansone, Tuule Kann, Aivar Arak, Rait Pihlap ja Romualdas Apanavičius. Kirjassa on myös katsaus kunkin kansan kantelesoittimiin, historiaan, tutkimukseen, esittäjiin ja kirjallisuuteen.

Työryhmä on kerännyt aineiston kenttämatkoilla vuodesta 2008 lähtien. Kenttämatkat on tehty Baltian lisäksi Volgan alueelle Udmurtiaan, Tatarstaniin, Tšuvassiaan ja Marinmaalle sekä Puolaan, Karjalan tasavaltaan ja Moskovaan. Tulevia kirjoja varten tehdään vielä kenttämatka ainakin Länsi-Siperiaan. Ääniaineisto on äänitetty radiotasoisesti ja Leena Häkkinen ja Timo Väänänen ovat tehneet YLE Radio 1:lle 17-osaisen sarjan aineistosta. Ääniaineistoa on kertynyt kymmeniä tunteja ja valokuvia on yli 10 000. Kenttämatkoilla on äänitetty myös musiikkia äänitettä varten.

Kirjan kanssa on julkaistu äänite digitaalisissa musiikkikaupoissa. Levyllä esiintyvät kirjan muusikot, mm. Laima Jansone, Aivar Arak, Tuule Kann, Aištė Bružaitė ja Laura Lukenskienė.

Kirjan on julkaissut Kanteleen kielin -työryhmä yhdessä Maanitteen ja Sibelius-Akatemian kansanmusiikin kanssa.

Kirjan kirjoittajat:

  • Timo Väänänen
  • Leena Häkkinen
  • Kari Dahlblom

Levyn tuottajat:

  • Matti Kontio
  • Timo Väänänen

Levyn äänittäjät:

  • Leena Häkkinen
  • Timo Väänänen
  • Matti Kontio

Kirja on kovakantinen ja siinä 138 sivua.